Noin 500-luvulla shakki kulkeutui Persiaan, jossa peli kehittyi aika lähelle jo meidän tuntemaamme shakkia. Nimittäin nelishakista siirryttiin shatranjiin eli kaksishakkiin, jolloin laudalle jäi vain kaksi nappula-armeijaa. Laudalle tuli näin molemmin puolin 8 sotilasta, 2 elefanttia eli tornia, 2 ratsua, 2 laivaa eli lähettiä. Neljä kuningasta sulautettiin toisiinsa niin, että kaksi kuningasta alennettiin kuninkaiden rinnalle sijoittuviksi visiireiksi (jotka vaihtuivat myöhemmin daameiksi). Nappuloiden alkusijoittelu oli persialais-arabialaisessa shakissa jo sama kuin nykyisessäkin. Sen sijaan joidenkin nappuloiden liikkeet poikkesivat seuraavasti: laiva (alfil) eli lähetti siirtyi diagonaalillaan vain joka kolmannelle ruudulle ja saattoi nykyratsun tavoin "loikata" välissä olevien nappuloiden yli niitä lyömättä, sotilas siirtyi vain yhden askeleen eteenpäin, daamin edeltäjä visiiri (waziir) liikkui vain yhden siirron sivuttain ja oli "tynkälähetti". Sen sijaan tornin (qäl´ä), ratsun (faras) ja kuninkaan (mälek, shah) liikkeet olivat jo samat kuin nykypäivänä. Persialaista alkuperää on muuten pelimme nimikin: shakki on tarkoittanut alunperin shaahia eli farsin kielellä kuningasta ja matti on tarkoittanut kuninkaan kuolemaa. Eli shakissa on kysymys "kuningaspelistä". Ja kun peli päättyy shakkimattiin, niin toisen pelaajan kuningas on kuollut ja peli päättynyt. Tosin allekirjoittaneen mielestä kuninkaan kohtalo ei ole pelissämme näin tyly: kuningastahan ei mestata eli lyödä vaan se vangitaan niin ettei se voi enää paeta ja jatkaa peliä.
Arabit valloittivat Persian vuonna 638. He eivät voineet ihan heti omaksua peliä, koska profeetta Muhammedin sanoja tulkittiin niin että kaikki pelit olivat kiellettyjä. Pelikielto johtui luultavasti siitä, että haluttiin estää peleihin liittyvän vedonlyönnin kielteiset ilmiöt. Ennen pitkää päädyttiin kuitenkin vapaamielisempään Koraanin tulkintaan, jolloin shakki vapautui pannasta. Arabit omaksuivat pelin nopeasti omakseen, ja 800- ja 900-luvuilla islamilaiseen maailmaan oli kehittynyt jo kukoistava shakkikulttuuri tunnettuine mestareineen.
Ensimmäinen tunnettu shakin "maailmanmestari" lienee ollut 840-luvulla mainetta niittänyt Al-Adli. Hän kohtasi peliuransa loppuvaiheessa voittajansa, joka nimi oli Ar-Razi. Tämän kuoleman jälkeen tunnetuimmaksi mestariksi nousi 900-luvun alussa Mawardi, jota pidettiin edeltäneitä mestareita parempana pelaajana. Hän pääsi myös uskovaisten ruhtinaan, Bagdadin kalifin Muktafin (902-908) suosioon. Kalifi järjesti ottelun suosikkimestarinsa Mawardin sekä toisen tunnetun mestarin Abu-Bakr as-Sulin välille. Kalifin pettymykseksi Mawardi hävisi ottelun, minkä jälkeen Abu-Bakr as-Suli nousi 900-luvulla shakin "maailmanmestariksi". Hän pääsi myös kalifi Muktafin seuraajien suosioon ja nautti pitkään arvostusta Bagdadin hovissa, vaikka poikkesi uskossaan kalifien edustamasta islamin sunnalaisesta suunnasta. Uskonkysymysten vuoksi Abu-Bakr as-Sul joutui kuitenkin ennen pitkää vaikeuksiin. Abu-Bakr as-Suli karkotettiin 940-luvun alussa Bagdadin hovista Basraan, jossa hän kuoli köyhissä oloissa vuonna 946. Jälkimaine shakkimestarina kuitenkin säilyi, ja kaikki shakinharrastajat tunnustivat as-Sulin suureksi pelaajaksi. Koraanista ja teologisista kysymyksistä saattoi olla erilaisia tulkintoja, mutta pelilaudalla osoitettu pelitaito oli yksiselitteisempi asia. Niinpä islamilaisessa shakkimaailmassa oli pitkän aikaa erityinen kohteliaisuus sanoa paremmin pelanneelle vastapelaajalle että "pelaatte shakkia kuin as-Suli".
Persialais-arabialaisen shakkikulttuurin kukoistukseen kuuluivat myös ensimmäiset shakkikirjat, joissa selvitettiin pelaajille pelin periaatteita sekä annettiin ohjeita niin aloitukseen, keskipeliin kuin loppupeliinkiin. Vanhin säilynyt shakkikirja on persialainen 970-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus, jonka laatija käytti nimeä Al-lajlaj (koko nimi tekijällä oli Abulfaraj Almuzaffar ibn Said). Siinä esitettiin muun muuassa neljä eri tapaa aloittaa peli: 1. Mujannah (nopea sivusta), 2. Saif (miekka), 3. Mashaickhi (sheikki), 4. Sayaal (ryöppy). Shakkiharrastajien taitotaso vaihteli tietysti suuresti, ja kun aikatasoitusta ei tunnettu, niin selvästi eritasoisten pelaajien välillä vahvemman tuli antaa tasoitusta materiaalista. Tasoituksen määrä riippui tietysti tasoerosta, ja tasoituksistakin annettiin ohjeita arabialaisissa shakkioppaissa. Kun torni oli persialais-arabialaisessa shakissa vahvin upseerinappula, niin kuvaava lienee eräässä arabialaisessa shakkikirjassa annettu ohje: "Tornin tasoituksen voi antaa ainoastaan lapsille, naisille ja aloittelijoille".
Persialaiset ja arabit kehittivät myös shakkitehtävien perinnettä. Tyypillisiä tehtäviä oli mansubit eli mattitehtävät. Monet niistä eivät ole enää meidän pelisäännöillämme sovellettavia, mutta eräät pelkistetyt loppupelitehtäviä muistuttavat mansubit ovat meidänkin shakkisilmäämme miellyttäviä. Tällaisia ovat mansubit, joissa laudalla ovat vain ne nappulat, joiden liikkeet ovat edelleen samat kuin klassisessa persialais-arabialaisessa shakissa. Niinpä olen valinnut tämän historiaesityksen päätteeksi kaksi meidän silmillemme sopivaa klassista mansubia, joista ensimmäinen on peräisin Abu Naam -nimiseltä arabimestarilta 900-luvulta ja jälkimmäinen persialaisesta 1300-luvun käsikirjoituksesta:
1. Abu Naam (900-luku)
1.Rh5+! Txh5 2.Txg6+! Kxg6 3.Te6X.2. Persia (1300-luku)
1.Th7+ Kg8 2.Rf6+ Kf8 3.e7+! Rxe7 4.Tf7+! Rxf7 5.Re6X.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti