Shakkisiirtojen oppiminen
Joskus 8–9-vuotiaana opin siirrot kotona, epämääräisten muistikuvieni mukaan vieraiden avustuksella ja jotain lievää, lyhytaikaista kiinnostusta peliin minulla oli, mutta se meni pian ohi. Varsinainen kiinnostus tuli Fischer–Spasski-ottelun aikana kesällä 1972. Matsi kiinnosti isääni aluksi kai enemmänkin kuin minua ja siitä hän sai impulssin tarjota pelaamista minulle ja ehkä reilun vuoden verran pelailimme aika usein kotona.
Kuinka usein pelaat shakkia?
Viime vuosina vähän. Lopetettuani kirjepeluun 2004 olen pelaillut joukkueottelut – nekin usein vajavaisina lukuisten ulkomaanmatkojeni vuoksi – ja pari pikapeliturnausta vuodessa. Vuoden 2008 loppupuolelta määrä on noussut kun olen alkanut pelata tyttäreni kanssa ja hiljalleen aktivoitua muutenkin.
Shakkikerhoon liittyminen
Ensimmäinen oli kouluni, Tapiolan yhteiskoulun kerho, muistaakseni pikemminkin 1973 alkupuolelta kuin 1972 lopulta. Vuonna 1974, käsittääkseni hieman ennen kerhon virallista uutta perustamista, tulin Lauttasaaren kerhoon. Etsin varsinaista kerhoa, millaista ei ollut Tapiolassa, missä asuin. En halunnut mennä Matinkylään, jonne meni paljon koulun kerhokavereita, joista tuli myöhemmin sen mestarijoukkueen pohja. Jotenkin en halunnut mennä sinne, missä muutenkin oli paljon tuttavia vaan etsin jotain persoonallisempaa, mutta en liian kaukaa. Jostakin löysin tiedon Tapiolaa lähellä olevasta Lauttasaaren kerhosta. Jollain lailla, ehkä puhelimitse, otin yhteyttä Kaj Hedbergiin, joka otti minut hyvin ystävällisesti ja avuliaasti vastaan kirkolla, jossa olemme aina pelanneet. Vaikutelmani oli heti miellyttävä koko kerhosta.
Saavutukset shakissa
Lähishakissa pitäisin juuri voittamaani Helsingin mestaruutta parhaana, arvokkaampana kuin vuoden 1983 avoin Suomen mestaruus. Lisäksi voitin vuonna 1977 nuorten Suomen B-mestaruuden. Saksassa voitin opiskelukaupunkini Freiburgin mestaruuden muistaakseni vuonna 1985. Mestarinarvon sain 1984.
Kirjepelissä olin nuorten SM:ssä 1977–78 toinen hävittyäni vertailun Veijo Mäelle. Kv. turnauksissa saavutin useita aika hyviä tuloksia mutta ei palkintosijoja ja sain kv. mestarin arvon 1997. Huippukoitoksenani oli kutsu huippuvahvaan Norjan kirjeshakkiliiton juhlaturnaukseen, muistaakseni vuosina 1998–2001. Sen voitti lähishakin huippusuurmestari Ulf Andersson, jolle hävisin erittäin jännittävän ja avausteoreettisesti mielenkiintoisen pelin. Tulos 3/14 oli kuitenkin vaatimaton, joskin tällöin tietokoneet juuri ratkaisevasti tunkeutuivat kirjeshakkiin, mihin en ollut halunnut uskoa enkä kiinnittää huomiota.
Paras peli
Parhaaksi loppujen lopuksi ottaisin lähishakkitasapelini MM-ehdokas Aleksandr Tšerniniä vastaan Järvenpään suurmestariturnauksessa 1985. Sain valkeilla itse nimittämälläni parannetulla ranskalaisen vaihtomuunnelmalla lupaavan aseman. Axel Ornstein kuiskasi minulle: "Du har en utmärkt ställning." Keskipelin laveerausta en hallinut kuitenkaan parhaiten ja vähitellen etu kääntyi mustan puolelle. Pelin keskeytyessä tasamateriaalinen ratsuloppupeli näytti heikolta. Pitkät yöanalyysit – kokonaan yksin – vakuuttivat minut kuitenkin siitä, että mielikuvituksellinen kahden sotilaan uhraus tarjoaisi mahdollisuuksia selviytyä sotilaskilpajuoksujen kautta kestävään D-loppupeliin. En kuitenkaan luottanut lainkaan analyysiini ja olin lopulta kuin seitsemännessä taivaassa kun kaikki kehittyikin sen mukaan ja lopulta silminnähden tyytymätön Tšernin suostui tasapeliin D+1s–D+1s-loppupelissä. Loppupeli on julkaistu Šahovski Informatorissa.
Makea voitto
Ehdottomasti avoimen Suomen mestaruuden 1983 viimeisen kierroksen peli saksalaista Josef Schlosseria vastaan. Olin ollut hyvässä fiiliksessä turnauksen alun ja johtanut sitä selvästi mutta hävinnyt Georg Östermanille viimeistä edellisellä kierroksella laskettuani pahasti väärin asemassa, jossa looginen jatko vie tasavoimaiseen loppupeliin. Tappio nosti masentavia ajatuksia mieleen, että jälleen tulen varmaan loppukierroksilla tuhoamaan hyvän alun, kuten usein aiemmin oli käynyt. Hermopaine oli kauhea, ja pöytäkirjani käsiala on edelleenkin ainutlaatuista. Peli lähti valkeilla myös nihkeähkösti käyntiin ilman etua. Kun musta n. 22. siirron tienoilla teki virhesommitelman ja havaitsin kumouksen ihme tuntui hahmottuvan. Muutaman siirron kuluttua musta tosiaan antautui. Tuntui kuin jonkinlainen kirous olisi rauennut. Munauspelko ei todellakaan enää sen jälkeen ole päässyt erityisemmin juhlimaan kanssani.
Onnekas voitto
Tietyllä ylpeydellä havaitsen, ettei kovin erikoisia tapauksia tule mieleeni – päinvastaisia kylläkin tarpeeksi. Mainita voisi 1. kierroksen voittoni SM-turnauksessa 1984 silloisesta nuorten Suomen mestarista Henri Koskisesta. Minulle hyvin epätyypillisesti pelasin pelin nopeasti ja itsevarmasti. Tulipa heti avaukseen tökerö sotilaansyöttö, jota vastustaja ei syystä tai toisesta uskaltanut tai keksinyt käyttää ja kun en ottanut opikseni samaan tyyliin pari kurjaa virhettä myöhemminkin samoin tuloksin. Tätä peliä muistellessani punastun.
Katkera tappio
Katkerin tappio oli em. Norjan kirjeshakkiliiton juhlaturnauksen peli kirjeshakin maailmanmestari Gert Timmermania vastaan. Sain valkeilla selvän asemaedun, joka pitkään tuntui lupailevan voittoa. Timmermann puolustatui kuitenkin mestarillisesti ja hankki itselleen kätkettyjä vastamahdollisuuksia loppupeliin siirryttäessä. Tässä vaiheessa harkitsin tyytyä tasapeliin siirtojen toistolla, mutta en voinut vastustaa kiusausta yrittää hankkia MM-päänahka arvellessani hieman uhkarohkean jatkon kuitenkin riittävän myös epäonnistuessaan tasapeliin. Loppu oli mustan kaunis mutta minulle kiduttavan katkera esitys.
Pahin munaus
Onhan niitä häviöönjohtavina voittoasemista tullut tehtyä tarpeeksi... Viime vuosina on niissä säilynyt onneksi yleensä tasapeli. Tökeröin uudemmista oli toiseksi tullutta Teemu Pudasta vastaan juuri voittamassani HM-turnauksessa. Lopulta pitemmän junnaamisen jälkeen seitsemännellä tunnilla aivan helpoksi voittoasemaksi käyneessä varsin yksinkertaisessa loppupelissä valmistauduin toteuttamaan suunnittelemani selvän ja loogisen voittojatkon. Äkkiä aloin nähdä mörköjä ja pelätä heti seuraavalla siirrolla murenevan blokin muodostamista upseerinuhrauksella. Päätin voittaa aikaa siirtojen toistolla. Katsoin oikein ettei syntyvä asema toistu kolmatta kertaa unohtaen tarkistaa, ettei se näin ole vastustajan siirron jälkeistä asemaa koskien.
Unohtumaton shakkikokemus
Saksan Badenin maakunnan joukkueliigassa, muistaakseni syksyllä 1982 pelasin ottelussa Mosbach – Freiburg 1887 ykköspöydällä Thomas Düsteriä vastaan. Miettimisaika oli 2.30/50 s., sitten 1h/20 s. Liigan silloisten sääntöjen mukaan saattoi 50 siirron jälkeen vaatia pelin keskeyttämistä, ja tein näin ollessani joutunut D:llä kamppailemaan D + reunasotilasta vastaan. Tämä loppupelihän tunnetaan eräänä loppupeliteorian vaikeimmista ja aiemmin on katsottu tasapelin olevan selvän, joskin jo silloinen uudempi teoria oli viitannut myös materiaalietuisen kohtalaisiin voitonmahdollisuuksiin.
En tosin tiennyt että tällainen vaatimus merkitsi, että sen tekijän pitää matkustaa vastustajan valitsemaan paikkaan. Koska ottelu oli jo ratkennut, sain käyttää suostuttelutaitojani junalippukustannuksien hyvittämiseksi kerhoni pelijohtajan suositellessa mieluummin luovutusta. Pieneksi onneksi tosin vastustaja asui "vain" reilun 150 km päässä Freiburgista sijaitsevassa Mannheimissa eikä vielä kaukaisemmassa kerhokaupungissaan.
Mannheimissa jatkettaessa osoittautui kuitenkin, että vastustaja oli analysoinut loistavasti ja seuraavien neljän tunnin aikana sai edettyä usempia siirtoja sotilaallaan. Innostuneena tästä hän nyt itse vaati keskeytystä huolimatta matkustusvelvollisuudesta. Kolmannessa istunnossa Freiburgissa murtautui kolmen tunnin jälkeen sotilas daamiksi. Lyötynä jatkoin vielä shakkien antamista, minkä ei olisi pitänyt kestää kuin ehkä kymmenen siirtoa enää. Liian voitonvarmana nopeutti Düster kuitenkin tahtiaan ja yhden nopean siirron jälkeen saatoin havaita voivani D-uhrauksella pakottaa patin. Sen tehtyään hän kalpeni, tarjosi tasapeliä, muistaakseni (arkistoni on muuton jälkeen vielä vajaasti toimiva) 143. siirrossa ja poistui heti.
Onnen suosikkielämys (tässä on kyseessä onnekkain pelastumiseni) lievitti tunnetta epäonnistumisesta loppupelihaasteessa. Päällimäiseksi ja ikuiseksi muistoksi tästä pisimmästä pelistäni jäi kuitenkin ajatus kaikkien laudalla punnerrettujen etujen katoavaisuudesta.
Arvokkaimmat päänahat
KvM Alvise Zichichi avoimesta turnauksesta Monacossa 1980-luvulla sekä kaksi kertaa Timothy Binham, toinen kerta näistä hänen saatuaan KvM-arvon.
Avausvalikoima
Tjaa, tätähän voi lukea kuka tahansa... Mutta laajanpuoleinen se on. Aina samoihin variantteihin luottavaa vastaan on liian helppo valmistautua.
Pelityyli
Sama juttu! Kokemusta tietysti on ja kirjepelaajan ideoita, mutta monina aikoina on lähipelaaminen jäänyt vähälle ja rutiinin puutetta esiintyy.
Miettimisaika
Mitä pitempi sen parempi. Ilman aikaa ei ajatella. Kuoripelejä kaipaan takaisin vaikka myönnänkin, ettei se ole mahdollista tietokoneitten vuoksi. Kehnona pidän sitä, että loppupelit on nykyään pakko pelata lyhennetyllä miettimisajalla, parhaassa tapauksessa inkrementtien varassa, ja aina väsyneessä tilassa. Tämä muuten on mielestäni pääsyy siihen, että iäkkäämmät mestarit ovat menettäneet otetta shakkihierarkiassa.
Silti 5 minuutin pikapeli on minulle hauskaa, hauskempaa kuin 15 min. tai 30 min., ehkä juuri sen tarjoaman vauhdikkaan kepeyden vuoksi.
Shakkimotto
"Shakki on kuin elämää, jossa aina pääsee aloittamaan puhtaalta pöydältä" Westerisen filosofian mukaan.
Shakki-idolit
Erilaisia on: David Bronstein mielikuvituksen lennon vuoksi. Carl Schlechter geometristyyppisen kauneuden vuoksi. Milan Vidmar esikuvana, kuinka voi yhdistää shakin ja ammatin.
Haaste jäsenesittelyyn
Matti Rantanen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti